Tämä saa minut voimaan paremmmin

Päivä 1 -  Esittele itsesi

Päivä 2 – Eka rakkaus
Päivä 3 – Minun vanhempani
Päivä 4 – Tätä olen syönyt tänään
Päivä 5 – Mitä on rakkaus?
Päivä 6 – Minun päiväni
Päivä 7 – Paras ystäväni
Päivä 8 – Se hetki
Päivä 9 – Uskoni
Päivä 10 – Päivän asu
Päivä 11 – Sisarukseni
Päivä 12 – Käsilaukussani
Päivä 13 – Tällä viikolla
Päivä 14 – Mitä minulla oli päällä tänään?
Päivä 15 – Unelmani
Päivä 16 – Eka suudelmani
Päivä 17 – Mieleisin muistoni
Päivä 18 – Mieleisin syntymäpäiväni
Päivä 19 – Kaduttaa
Päivä 20 – Tässä kuussa
Päivä 21 – Toinen hetki
Päivä 22 – Tämä järkyttää minua
Päivä 23 – Tämä saa minut voimaan paremmin
Päivä 24 – Tämä saa minut itkemään
Päivä 25 – Ensimmäinen
Päivä 26 – Pelkään
Päivä 27 – Suosikkipaikkani
Päivä 28 – Ikävöin
Päivä 29 – Tähän pyrin
Päivä 30 – Soittolistallani
Päivä 31 – Viimeinen hetki

Saatan olla tylsä, mutta vastaukseni tämän päivän kysymykseen on liikunta. 

Kävin tänään taas parin viikon tauon jälkeen salilla ja voi kun se teki hyvää. Tänään oli yksi niistä onnekkaista kerroista, kun koin sen paljon mainostetun hyvänolon tunteen, minkä urheilun jälkeen sanotaan tulevan. Ei todellakaan ole niin, että se tulisi joka kerta tai edes joka viides kerta. Tänään tein ilmeisesti jotain oikein, kun sain endorfiinit liikkeelle.

Liikunnan löytäminen on ollu mulle siunaus. Ja jonkinlainen ihme sekin, etten ole vielä lopettanut (yhtenä syynähän voi olla myös elixian jäsenmaksut) 

Liikunta saa mut voimaan paremmin sekä fyysisesti että henkisesti. Olen energisempi, vahvempi ja terveempi ja lisäksi tunnen olevani enemmän elossa, virkeämpi, aktiivisempi. Zen Cafeta lainatakseni, en ole niin laiska, tyhmä ja saamaton, kuin jos makaisin koko päivän tv:n ääressä ja miettisin mitä söis seuraavaksi. Sitäkin nimittäin harrastan toisinaan... 

Mulla on semmonen aavistus, että tällä kertaa tää innostus ei tuu lopahtamaan. Ja juuri siksi, koska se ei ole enää pelkästään innostus, vaan se on muuttumassa tavaksi. En enää niin paljon tottele itseäni sen suhteen, huvittaako mua urheilla just nyt, sen sijaan päätän urheilla. Enää en salilla ollessani huijaa tekemällä vähän jotakin ja vilkuile kelloa, että joko voin lähteä pois. Suurin muutos on ehkä se, ettei se ole enää vain välttämätön paha, joka täytyy tehdä, jotta saisin sammutettua omantuntoni äänen hetkeksi. Urheilu ei ole nykyään hukattua aikaa, vaan hyvin käytettyä aikaa, mun omaa aikaa ja usein jopa nautin siitä.

Mun asenteessa on tapahtunut jokin muutos, joka mahdollistaa tämän. En tiedä tarkkaan, mistä se tuli, mutta olen kiitollinen, että se tuli. Ja toivon, että liikunta pysyis tästä lähtien osana mun elämää, terveellä tavalla.

En tosin tiedä, kuinka tervettä se enää on, että hankin itselleni sukset? 

"Must on tullu urheiluhullu..."

Yksi motivattori tämäkin :)

Be strong.

Mää oon aina halunnu olla vahva.
Pienenä mun idoleita oli Peppi Pitkätossu ja CandyCandy. Ensimmäinen oli fyysisesti vahva, toinen kesti kaikki koettelemukset lannistumatta. Mää halusin pärjätä kans.

Kun mua kiusattiin, taistelin kaikin voimin kyyneleitä vastaan, en näyttäny että muhun sattuu. En halunnu välittää. Äidiltä saatu ohjekin kuului "Älä välitä". Niinpä musta tuli kivikasvo, vaikeneva, luotaantyöntävä. Vahva(?) Kerran kun meinasin alkaa itkemään koulussa, yks poika pilkkas mua siitä. Paha virhe multa. Ei tuu toistumaan.

Kun kuuntelin jatkuvaa vanhempieni riitelyä, päätin, etten välitä. Elän omaa elämääni ja suljen kaiken muun ulkopuolelle. Lopulta ainoat tunteet, jotka sallin itselleni, oli viha ja välinpitämättömyys. Otin kasvoilleni synkän ilmeen, ettei kukaan vaan luule, että mua kiinnostaa. Turha yrittää, tästä et läpi pääse.
Ihannoin kovuutta. Sellasia oman tiensä kulkijoita, jotka ei piitannu mistään ja niitä kunnioitettiin. Luulin kai itsekin olevani sellainen.

Mielen kovuuden lisäksi oon halunnu olla fyysisesti voimakas. Yhtä voimakas ku pojat tai ainaki tytöistä vahvin.  Ala-asteella liikuntatunneilla täytyi olla hyvä, ei ollu muuta vaihtoehtoa. Silloin mää olin aina parhaimmistoa, mää olin urheilullinen. Mitä tapahtu?
Yläasteen liikkatunnit meni tupakoidessa kesken suunnistuksen tai salin lattialla istuen ja mököttäen. Mää en enää ollukaan paras, joten miksi ees yrittää? Näin taisin ajatella. Plus, joku liikunta oli niin out.

Nyt, kun oon taas löytäny liikunnan ilot, huomaan samoja merkkejä itsessäni. Tai ainahan ne on mussa ollu, mutta liikunnan kautta ne tulee parhaiten esiin. Haluaisin olla vahva.
Tuijotan netissä vinkkejä, millä liikkeillä saa lihaksikkaat reidet ja ison haban. Huomaan vieväni kunto-ohjelmaani yhä enemmän lihasta kasvattavaan suuntaan. Toisaalta, aerobinen urheilu ei oo ikinä oikeen ollu se mun juttu. Hyppiminen ja juokseminen, ei kiitos.
Enhän mää todellakaan mikään lihaskimppu halua olla, mutta joku noissa punteissa vaan vetoaa. Se voima, se hiki ja se tunne, että on vahva.

Mutta oikeasti, kaikesta tästä haaveilusta huolimatta, tiedän, ettei mulla välttämättä oo tarpeeksi itsekuria, tahtoa tai viitseliäisyyttä siihen, että saisin itselleni sen sixpackin hommattua.



Ja tämän avautumisen tarkoitus jäi itseltänikin hieman hämärän peittoon. Kai se pääasia oli, että tiedän taipumukseni.

Päivä 16

Päivä 1 -  Esittele itsesi

Päivä 2 – Eka rakkaus
Päivä 3 – Minun vanhempani
Päivä 4 – Tätä olen syönyt tänään
Päivä 5 – Mitä on rakkaus?
Päivä 6 – Minun päiväni
Päivä 7 – Paras ystäväni
Päivä 8 – Se hetki
Päivä 9 – Uskoni
Päivä 10 – Päivän asu
Päivä 11 – Sisarukseni
Päivä 12 – Käsilaukussani
Päivä 13 – Tällä viikolla
Päivä 14 – Mitä minulla oli päällä tänään?
Päivä 15 – Unelmani
Päivä 16 – Eka suudelmani
Päivä 17 – Mieleisin muistoni
Päivä 18 – Mieleisin syntymäpäiväni
Päivä 19 – Kaduttaa
Päivä 20 – Tässä kuussa
Päivä 21 – Toinen hetki
Päivä 22 – Tämä järkyttää minua
Päivä 23 – Tämä saa minut voimaan paremmin
Päivä 24 – Tämä saa minut itkemään
Päivä 25 – Ensimmäinen
Päivä 26 – Pelkään
Päivä 27 – Suosikkipaikkani
Päivä 28 – Ikävöin
Päivä 29 – Tähän pyrin
Päivä 30 – Soittolistallani
Päivä 31 – Viimeinen hetki

 

 

Ensimmäinen suudelmani.

Mikä lasketaan ensimmäiseksi suudelmaksi? 

Sekö, joka jaettiin viisivuotiaana naapurin pojan kanssa leikkimökissä? Vai kenties teini-iän pahin hairahdus venetsialaisissa? 

Minä 14 vee mustissa kajaaleissani, pienen kaljanmaistelun jälkeen, olen imarreltu, kun kolme vuotta vanhempi poika, ei kovin hyvämaineinen, lyöttäytyy mun seuraan ja vie tanssimaan. Siinä sitä sitten oltiin, oli vaan pakko tehdä se ja kun ei se edes tuntunu kivalta. Kaula mustelmilla menin kotiin ja HÄPESIN. 

Se Oikea Ensisuudelma sen sijaan oli jotain muuta. 

Silloin vielä tuoreen poikaystäväni luona, pitkältä tuntuneen odotuksen ja pähkäilyn jälkeen, vihdoin se tapahtui. Minä 18 vee, poika vuoden vähemmän, sekä pimeä eteinen. Valot täytyi sammuttaa, koska jännitti liikaa. Ensimmäinen yritys: hampaat kolahtavat yhteen. Naurua. Uusi yritys... 

Kyllä siinä täytyi jotain taikaa olla, koska tässä ollaan yhä. Minä 25 vee ja mies vuoden vähemmän, muutamaa pusua kokeneempina.

Minulla on unelma...

Olen löytänyt haaveen.
Pitkään kielsin itseltäni haaveet ja unelmat, pitäydyin vain faktoissa ja realiteeteissa, siinä mikä olisi todennäköistä ja realistista. Mutta nyt haaveet ovat palanneet ja aion antaa niille tilaisuuden. Varovasti, kuten minulle on luonteenomaista, mutta silti positiivisella mielellä, annan itseni unelmoida, jopa hieman mahdottomalta tuntuvista asioista.
En tahdo elää koko elämääni todennäköisyyksien ja realiteettien varjossa ja rajoittamana, vaan kurkotella korkeuksiin, ylittää itseni ja saavuttaa vuorenhuippuja. En tahdo piileskellä osaamattomuuden ja epäonnistumisen pelon takana, vaan tehdä asioita pelosta ja epävarmuudesta huolimatta. Tahdon luottaa itseeni, toisiin ihmisiin ja ennen kaikkea ja eniten, tahdon luottaa Jumalaan.
Koska Jumalalle kaikki on mahdollista. Hän voi käyttää surkeintakin saviastiaa, muovata vanhaa ja luoda uutta. Minä tunnen useimmiten itseni sellaiseksi  kehnoksi astiaksi, joka on täynnä säröjä, vuotokohtia ja joka ei kelpaa mihinkään käyttöön. Paljon on Jumala jo korjannut, mutta vielä on työnsarkaa.
Joistain säröistä pidän oikein lujaa kiinni, koska pelottaa päästää irti. Pelottaa luovuttaa ne Jumalalle ja pelottaa se, mitä saan tilalle. Tällaisena kurjana on turvallista, kun minulta ei odoteta mitään. Mutta jos ja kun pääsen paremmin jaloilleni, tuo se mukanaan yhä enemmän vastuuta. Kuitenkin kaipaan sitä. Koska ei tämä ole se elämä, jota haluan elää, vaan odotan jotain enemmän. Ja tiedän, että se on tulossa. Ehkä hitaasti, kompuroiden ja välillä hieman hukassa, mutta tulossa.
Siksi jatkan unelmointia, mutta tällä kertaa, en yksin.

Riemuvuosi

weheartit.com

Uusi vuosi on nyt otettu vastaan melko onnellisesti. Aattopäivänä kävimme kipeyttämässä kädet hohtokeilauksessa ja iltasella nautimme rakettien paukkeesta lähinnä sisältä käsin. Pipsa oli taas omassa kopissaan koko illan, raasu.
Ite tekemää rommijuustokakkua siinä sitten syötiin pitkin iltaa ja ihasteltiin hyväosaisten naapurien hienoja raketteja, vuoronperään makkarin ja keittiön ikkunoista. Käytiin me ulkona pieni lenkkikin tekemässä. Käytiin myös vuokraan leffa, jota katoin loppujen lopuksi ihan ittekseni. Kyseessä oli Tree of life. Mää kyllä tykkäsin siitä, lukuunottamatta niitä puolen tunnin mittasia luontokuvia siinä välissä. Jotain meduusoja ja dinosauruksia ja tulivuorenpurkauksia..vähän liian taiteellista ja pitkäveteistä. Ehkä se olis menny paremmin elokuvateatterissa isolta screeniltä, kun ympärillä ei oo muita ärsykkeitä.

On kyllä ollu tosi kivat viimeiset päivät vuonna 2011 ja ensimmäiset päivät vuonna 2012. Hyvää ruokaa, leffoja, petaamaton sänky, kirjoja, lumipyry ja vielä vähän kovempi pyry, salilla rehkimistä, keilausta, yöllisiä nauruhepuleita, pauketta ja värejä, hiiren metsästystä Pipsan kans. Niistä oli meidän vuodenvaihde tehty.

Lopuksi kirjasuositus kaikille samanhenkisille.
Philip Yancey: Näkymätön Jumala
Tuoreita ajatuksia ja selkeää tekstiä niille, jotka eivät vielä tunne Jumalaa tai haluaisivat tuntea paremmin.

Fall on your knees! Oh, hear the angel voices!

Ai,joulu.. Meni kyllä taas niin nopeasti, että tuskin ehti pysähtyä nauttimaan siitä. Joka vuosi sitä lapsuuden joulujen mahanpohjassa kutkuttavaa tunnetta ja taianomaista tunnelmaa etsii ja odottaa, mutta ikinä enää sitä ei tule. Vain pienenpieni häivähdys siitä voi palata, kun katselee kuusen valoja ja odottaa iltaa.
Tänä vuonna rakkaimmaksi lauluksi osoittautui jälleen Oi jouluyö. Vuosi vuodelta oon kyllästynyt enemmän tonttulauluihin ja tykästynyt lisää hartaisiin sävelmiin.

Tänä jouluna halusin yhä enemmän päästä joulun tärkeimmän sanoman äärelle ja riisua kaiken turhan pois. Riisua nimenomaan omasta sydämestä kaikki turhat ajatukset, stressin ja pinnallisuuden sekä epärealistiset odotukset. 

Ei joulussa loppujen lopuksi oo mitään taikaa. Se on ihmisten tekemä juhla ja alunperin täysin pakanallinen. Jeesuskaan ei syntyny jouluna, vaan syyskuussa. Monet joulun perinteet on johdettavissa niihin pakanallisiin tapoihin, kuten kuusi, joulupukki ja lahjojen antaminen. Onhan ne minustakin kaikki ihan kivoja asioita, mutta kaikki se muu touhu kuitenkin hämärtää sen kristillisen sanoman, joka jouluun on liitetty. Ja kaikki mikä menee Jeesuksen edelle, on turhaa ja väärää.

Me käymme joulun viettohon
taas kuusin, kynttilöin.
Puun vihreen oksat kiedomme
me hopein, kultavöin,
vaan muistammeko lapsen sen,
mi taivaisen tuo kirkkauden?

Me käymme joulun viettohon
niin maisin miettehin,
nuo rikkaan täyttää aatokset,
ja mielen köyhänkin:
Suun ruoka, juoma, meno muu.
Laps’ hankeen hukkuu, unhoittuu.

Turhuuden turhuus kaikki on,
niin turhaa touhu tää;
me kylmin käymme sydämin,
laps’ sivuun vain jos jää.
Me lahjat jaamme runsahat,
Laps’ —tyhjät kätes ihanat.

Oi ystävät, jos myöskin me
kuin tietäjämme nuo
veisimme kullan, mirhamin
tuon rakkaan lapsen luo,
niin meille joulu maallinen
ois alku joulun taivaisen.

Aamen.

Ps: Oli mulla oikeasti tosi kiva joulu.

Meijän pojat

Päivä 1 -  Esittele itsesi

Päivä 2 – Eka rakkaus
Päivä 3 – Minun vanhempani
Päivä 4 – Tätä olen syönyt tänään
Päivä 5 – Mitä on rakkaus?
Päivä 6 – Minun päiväni
Päivä 7 – Paras ystäväni
Päivä 8 – Se hetki
Päivä 9 – Uskoni
Päivä 10 – Päivän asu
Päivä 11 – Sisarukseni
Päivä 12 – Käsilaukussani
Päivä 13 – Tällä viikolla
Päivä 14 – Mitä minulla oli päällä tänään?
Päivä 15 – Unelmani
Päivä 16 – Eka suudelmani
Päivä 17 – Mieleisin muistoni
Päivä 18 – Mieleisin syntymäpäiväni
Päivä 19 – Kaduttaa
Päivä 20 – Tässä kuussa
Päivä 21 – Toinen hetki
Päivä 22 – Tämä järkyttää minua
Päivä 23 – Tämä saa minut voimaan paremmin
Päivä 24 – Tämä saa minut itkemään
Päivä 25 – Ensimmäinen
Päivä 26 – Pelkään
Päivä 27 – Suosikkipaikkani
Päivä 28 – Ikävöin
Päivä 29 – Tähän pyrin
Päivä 30 – Soittolistallani
Päivä 31 – Viimeinen hetki

 

Nyt olis tarkoitus pureutua vaikeaan aiheeseen, eli sisaruksiin. Nuo ihanat, kamalat perheenjäsenet, joita on ollut pakko sietää koko elämänsä. 

Mulla on niitä siunaantunu kolme ja ne on kaikki veljiä ja mua vanhempia. Ihannetilanne siis (right...). Kuopuksena ja ainoana tyttönä olossa on ollu hyviä, mutta myös monia huonoja puolia. Nuorimpana sain aina tahtoni läpi ja vanhemmat puolelleni riitatilanteissa ("äläkää nyt kiusatko marrua" ja "antakaa marrun tehdä maja teijän sänkyyn jos se haluaa") Toisaalta jouduin leikkimään paljon yksin. Veljet meni kavereittensa kans ulos ja mää en päässy ku olin liian pieni. Veljet voitti mut tappeluissa (väänsi mun kättä kunnes mää huusin) ja vanhemmat piti mua kenties liian pitkään pikkutyttönä, jonka puolesta tehtiin kaikki.

Lapsena toivoin monesti siskoa, jonka kanssa jakaa "tyttöjen juttuja", mutta kun sellasta ei kuulunu, niin oli pakko sopeutua poikien maailmaan. Ja minähän sopeuduin. Leikin ihan surutta nuorimman veljeni kans prätkähiirillä ja autoilla, rakentelin leegoja ja juoksin metsässä. Ainiin, ja ne ninjaleikit saunatakeissa.. Olin ainakin äitini mielestä rämäpää ja aiheutin kai muutaman kerran harmaita hiuksia tempauksillani. Joo, tiedän kyllä, ettei kuulosta kovin minulta, mutta näin on.

Tulin lapsena hyvin toimeen kaikkien mun veljien kans. Vanhin oli se, jonka selässä roikuin ja joka aina nauratti mua hauskoilla jutuilla. mutta toisaalta oli myös turvallinen isoveli. Keskimmäisen kans oli ehkä vähiten yhteisiä juttuja, mutta hirmu hauska se oli. Nuorimman kans on ollu eniten tappeluita, mutta myös paljon samoja leikkejä ja yhteisiä kavereita. Sillä tavalla läheinen en ollu kenenkään kans, että oltais jaettu syvällisempiä asioita.

Nykyään asun eri paikkakunnalla kuin veljeni, joten hirveen läheisiä ei olla. Se harmittaa mua kyllä, mutta en vaan tiedä, mikä olis sellanen meitä yhdistävä asia. Eletään kuitenkin ihan erilaista elämää kaikki. Toivon, että jossain vaiheessa voisin löytää paremman yhteyden mun veljiin ja oltais enemmän tekemisissä. Toki mää niitä joka kerta Raahessa käydessäni nään, mutta jutustelu on aina melko pintapuolista. 

Semmosia ne mun veljet on. Ei niin läheisiä, mutta rakkaita.