Oon siis Marru, 24 v. Asun Tampereella miehen ja koiran kans. Oon kotoisin Raahesta ja aina ylpeä juuristani.
En sano lapsuuttani onnelliseksi, mutta kyllä niitä hyviäkin hetkiä oli. Mulla ei hirveesti ollu rajoja ja otin siitä kaiken irti. Kuljin iltamyöhään kaverien kans ulkona ja kotona olin enemmän tai vähemmän hankala. Yleensä enemmän. Kukaan ei tahdo uskoa, kun kerron, että olin lapsena hirveä huutamaan ja kiukuttelemaan. Oon kai yrittäny korvata käytöstäni sitten loppuelämäni ajan olemalla kiltisti hiljaa.
Koulussa mua kiusattiin enemmän tai vähemmän ja otin kaiken itseeni. Itsetunto oli siis aika pohjalukemissa koko ajan jonneki lukioon asti. Eikä senkään jälkeen oo ollu helppoa, vaan oon aina välillä muistuttanu itelleni, ettei musta oo mihinkään ja musta ei tuu ikinä mitään eikä kukaan tykkää musta. En mää silti toivo, että olisin kasvanu pumpulissa, koska sillon mulla ei olis näitä kokemuksia, jotka on kasvattanu musta tällasen ku nyt oon. Monesti kyllä mietin, että millanen mun elämästä olis tullu, jos olisin ollu niinku muutkin, eli normaalin puhelias ja rohkea.
Yläaste oli ehkä kamalinta aikaa ikinä. Tunsin olevani maailman yksinäisin ihminen ja kaipasin hirveesti rakkautta ja hyväksyntää, joko pojilta tai ystäviltä. Kotona oli aika kaaosmaista ja mun vanhemmat ei ollu niin hyviä roolimalleja kuin olisin toivonu, eikä niillä ollu hirveesti voimia tukea mua mun elämänvaiheessani. Olin yksinkertaisesti ihan hukassa itteni kanssa. Kotona mun aika meni piirtämiseen ja itkemiseen, omassa pikku huoneessani tietenki. Sillon mulla oli aikaa opetella piirtämään ja oon iloinen, että tein sitä, koska huomasin osaavani jotain. Se oli mun henkireikä.
Nykyään en oo niin paljon omistautunu piirtämiselle, koska mun elämässä on niin paljon muuta. Joskus toivos, että olis enemmän aikaa ja intoa piirtää. Oon todella itsekriittinen, mikä on myös syynä siihen, että harastuksessani on ollu pitkiäkin taukoja. En vaan kestä huonoutta itsessäni tai huomata, että joku muu on mua parempi. Tän saman asian huomasin kultaseppäkoulussa. Lamaannuin ihan täysin välillä, kun muut onnistui niin hyvin. Vertaan siis itseäni toisiin.
Lukiossa mää tutustuin mun nykyiseen mieheen, jonka kans ollaan oltu naimisissa kesällä 3 vuotta.
Ville on mun nykyinen henkireikä. En osaa kuvitella elämääni ilman sitä. Silloin kun tutustuttiin elin elämäni kukoistuskautta ja se vaan alkoi kukoistamaan entistä enemmän Villen ansiosta. Olin niin onnellinen. Koko lukioaika oli huippua, pois lukien ihan alku. Lukion alussa mulla oli aika vaikea vaihe.
Mitä nyt ylläolevasta voi päätellä, oon luonteeltani erittäin herkkä ja haavoittuvainenkin. En puhu paljoa. Mitä enemmän ihmisiä, sitä vähemmän puhun (poikkeuksiakin on). Inhoan sitä, kun mut luokitellaan ujoksi ja hiljaiseksi. Se on mulle ku joku polttomerkki otsassa. Tosin nykyään oon onnistunu hyväksymään enemmän itseni tällasena. Kyllä se silti ärsyttää, kun nuo on yleensä ainoat asiat, miten mua kuvaillaan. Oon paljon muutakin. Ja joidenkin ihmisten seurassa olen jopa puhelias, osaan kertoa vitsinkin jos sille päälle satun.
Musta löytyy aika vahva melankolinen puoli, mutta ei sellanen vakavan negatiivinen, vaan enemmänkin surkuhupaisa, kyynisen sarkastinen. Pystyn löytämään huumoria täysin epätoivoisista tilanteista.
Oon myös pannu merkille, että hymyily on mulle defenssi. Jos joku yrittää puhua vakavasti jostain, niin alan hymyilemään. Tai jos jotain pahaa tapahtuu, niin saatan hymyillä vaikka en oikeasti oo iloinen. Pienenä kun mua ujostutti, niin hymyilin vaan kun en osannu sanoa mitään :D
En oo vielä sellanen ihminen ku haluaisin olla. Haluaisin välittää vähemmän siitä mitä ihmiset ajattelee. Haluaisin pystyä nauttimaan pienistä hetkistä. Haluaisin osata sanoa oikeita asioita oikeaan aikaan. Haluaisin antaa ihmisille enemmän itsestäni ja sitä kautta saada jotain itsekin. Haluaisin pystyä päästämään ihmisiä lähelleni. Haluaisin tietää mikä on kutsumukseni ja toteuttaa sitä. Haluaisin katua vähemmän. Haluaisin matkustaa. Haluaisin olla spontaani ja innostua asioista. Haluaisin olla enemmän.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti