Sen mitä rakkaudesta tiedän, oon kokenu sen kaksi kertaa ja toinen niistä on Ville.
Ensimmäisen rakastumiseni aikoihin olin nuori ja naiivi 15 -vuotias. Ajattelin, että jos poika on mulle ystävällinen ja kiinnostunu mun asioista, niin se tykkää musta "silleen". Koska yleensä pojat ei ollu kohdellu mua siten kuin tää ihminen, niin se oli mulle jotain ihmeellistä. Se oli toki kaikille muillekin yhtä kiva, mutta mun mielestä se oli mun kohdalla erilaista, tai ainakin halusin uskoa niin. Rakastuin siis tähän ihmiseen.
Se täytti mun kaikki ajatukset. En nähny enää muita. Jossain vaiheessa olin varma, että meen naimisiin tän pojan kans. Se oli mua 4(?) vuotta vanhempi, mikä sopi mulle, koska en sietäny omani ikäisiä poikia. Hakeuduin paikkoihin, joissa tiesin sen käyvän ja jos se ei ollukaan siellä, niin petyin pahasti. Muodostin tästä ihmisestä lopulta pakkomielteen.
Vietin erään illan sen kans ja tunsin, että meidän välillä on jotain. Olin kuin tulisilla hiilillä. Ajattelin, että nyt se on varmaa, kyllä sekin tuntee samoin. Koko ajan ulospäin oltiin kuitenkin vain kavereita ja varoin näyttämästä tunteitani liikaa. Vaikka samalla mun teki mieli hypätä sen kaulaan ja vannoa ikuista rakkautta. En vaan nähny siinä ihmisessä mitään vikoja, vaan kaikki siinä oli täydellistä. Totta kai välillä vaivuin epätoivoon ja ajattelin, ettei siitä koskaan tuu mitään, koska se ei välitä musta samalla tavalla. Jaksoin silti toivoa.
No, sitten se alkoi seurusteleen toisen tytön kans. Se oli järkytys, mutta aika hyvin toivuin siitä ja pystyin siirtämään tunteeni johonkin syrjään. Nää asiat ei välttämättä oo järjestyksessä, koska en muista tarkalleen mitä tapahtu ennen seurustelua ja mitä jälkeen. Kuitenkin, joskus siis toivoin, että niiden suhde kariutuis, mikä sitten tapahtuikin. Olin taas toiveikas ja ne aikaisemmat tunteet nousi pintaan uudestaan. Sama juttu jatkui ehkä vielä voimakkaampana.
Mun päiväkirja ja lehtiöt oli täynnä kirjoituksia ja runoja siitä pojasta. Avauduin yhdelle ystävälle tunteistani ja pohdittiin yhdessä mitä kannattais tehdä. Sen yllytyksestä aloin miettimään, että jos kertoisin sille pojalleki mitä tunnen. Olin aiemmin yrittäny siitä vihjailla, mutta pojille tunnetusti pitää kaikki vääntää rautalangasta. Tuli sitten tilaisuus olla kahden kesken tän ihmisen kans ja asia tuli esille. Ei ehkä parhaalla mahdollisella tavalla, koska olin ihan jäässä tietenkin. Heti kun poika aloitti puhumaan, tiesin, että se oli tässä. Olin niin nolo, että halusin vaan vajota maan alle. Mua suututti miten pystyin olemaan niin tyhmä, että kuvittelin meistä tulevan jotain. Eniten mua suututti se, että mun mielestä sen syyt oli pelkkiä kliseitä. Olin lopulta tosi tyly sille ja menin kotiin märehtimään. Olin tietenki ihan rikki, mutta samalla jotenki olin tienny sen. En vaan ollu myöntäny itselleni. Samalla oli helpotus, että sain vihdoin vastauksen, eikä mun tarvinu enää miettiä. Mun tunteet ei heti laantunu, mutta lopulta kyllä.
Nykyään koko juttu tuntuu typerältä. Se miten välillä käyttäydyin oli lapsellista ja itsekästä. En vaan ollu valmis oikeasti suhteeseen, koska olin ihan keskeneräinen itsekin. Tuskin tunsin itseäni. En mää olis siinä vaiheessa pystyny jakamaan elämääni ja kaikkea kokemaani kenenkään kanssa.
Silti, tää on tärkeä kokemus mun elämässä ja muistelen sitä nykyään lämmöllä, en katkeruudella. Ehkä tän kokemuksen jälkeen osasin menetellä hieman paremmin kun seuraava suuri rakkaus osui kohdalle :D
0 kommenttia:
Lähetä kommentti