positiivisuus on käytetty loppuun

Tänä aamuna en halunnut nousta sängystä. En halunnut lähteä salille, saati kauppaan tai minnekään, mikä edellyttäisi ulos astumista. Pipsaa ulkoiluttaessa toivoin olevani jo kotona. Ulkona on myrskyä enteilevä ilma. Ja mua ahdistaa enemmän kuin aikoihin. En uskonu nykyisellä lääkityksellä tätä enää näin voimakkaasti kokevani. Siitä on MONTA vuotta, kun oon viimeksi tällä tasolla tuskaillu.

Tuntuu, niin kuin mulla olis burnout työttömyydestä ja sen asettamista vaatimuksista. Mistä vaatimuksista? No niistä, mitä oon itse itselleni asettanu kuvitellen sen olevan yhteiskunnallinen velvollisuuteni. Pitää harrastaa jotain, pitää käydä paikoissa, pitää etsiä töitä, pitää tehdä kotitöitä, pitää surkutella omaa työttömyyttään, pitää murehtia rahasta, ei saa jäädä kotiin, ei saa rentoutua, ei saa olla tyytyväinen tilanteeseensa, ei saa olla heikko. En oo pitkään aikaan ollu heikko, enkä sillä tavalla kaivannu kenenkään ymmärrystä tai lohdutusta, en tällä mittapuulla. Enkä halua sitä nytkään. Kukapa haluaisi olla heikko? En halua kenenkään sääliä. Sääli on kamalinta mitä ihmisiltä voi saada.  Se nimittäin tuhoaa loputkin itsekunnioituksesta. En halua enää olla se tyttö, joka saa lempeitä katseita ja sanoja, mutta joka loppujen lopuksi jää kuitenkin yksin.