Pienenä mun idoleita oli Peppi Pitkätossu ja CandyCandy. Ensimmäinen oli fyysisesti vahva, toinen kesti kaikki koettelemukset lannistumatta. Mää halusin pärjätä kans.
Kun mua kiusattiin, taistelin kaikin voimin kyyneleitä vastaan, en näyttäny että muhun sattuu. En halunnu välittää. Äidiltä saatu ohjekin kuului "Älä välitä". Niinpä musta tuli kivikasvo, vaikeneva, luotaantyöntävä. Vahva(?) Kerran kun meinasin alkaa itkemään koulussa, yks poika pilkkas mua siitä. Paha virhe multa. Ei tuu toistumaan.
Kun kuuntelin jatkuvaa vanhempieni riitelyä, päätin, etten välitä. Elän omaa elämääni ja suljen kaiken muun ulkopuolelle. Lopulta ainoat tunteet, jotka sallin itselleni, oli viha ja välinpitämättömyys. Otin kasvoilleni synkän ilmeen, ettei kukaan vaan luule, että mua kiinnostaa. Turha yrittää, tästä et läpi pääse.
Ihannoin kovuutta. Sellasia oman tiensä kulkijoita, jotka ei piitannu mistään ja niitä kunnioitettiin. Luulin kai itsekin olevani sellainen.
Mielen kovuuden lisäksi oon halunnu olla fyysisesti voimakas. Yhtä voimakas ku pojat tai ainaki tytöistä vahvin. Ala-asteella liikuntatunneilla täytyi olla hyvä, ei ollu muuta vaihtoehtoa. Silloin mää olin aina parhaimmistoa, mää olin urheilullinen. Mitä tapahtu?
Yläasteen liikkatunnit meni tupakoidessa kesken suunnistuksen tai salin lattialla istuen ja mököttäen. Mää en enää ollukaan paras, joten miksi ees yrittää? Näin taisin ajatella. Plus, joku liikunta oli niin out.
Nyt, kun oon taas löytäny liikunnan ilot, huomaan samoja merkkejä itsessäni. Tai ainahan ne on mussa ollu, mutta liikunnan kautta ne tulee parhaiten esiin. Haluaisin olla vahva.
Tuijotan netissä vinkkejä, millä liikkeillä saa lihaksikkaat reidet ja ison haban. Huomaan vieväni kunto-ohjelmaani yhä enemmän lihasta kasvattavaan suuntaan. Toisaalta, aerobinen urheilu ei oo ikinä oikeen ollu se mun juttu. Hyppiminen ja juokseminen, ei kiitos.
Enhän mää todellakaan mikään lihaskimppu halua olla, mutta joku noissa punteissa vaan vetoaa. Se voima, se hiki ja se tunne, että on vahva.
Mutta oikeasti, kaikesta tästä haaveilusta huolimatta, tiedän, ettei mulla välttämättä oo tarpeeksi itsekuria, tahtoa tai viitseliäisyyttä siihen, että saisin itselleni sen sixpackin hommattua.
Ja tämän avautumisen tarkoitus jäi itseltänikin hieman hämärän peittoon. Kai se pääasia oli, että tiedän taipumukseni.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti